Rakennettua ympäristöä voidaan sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta tarkastella kahdesta suunnasta: ympäristöllä on sekä fyysisiä ominaisuuksia, jotka voidaan objektiivisesti määrittää ja mitata että subjektiivisesti koettuja ominaisuuksia, joita voidaan laadullisesti tutkia.
Sosiaalisesti kestävän rakennetun ympäristön fyysisiä ominaisuuksia ovat esimerkiksi turvallisuus, terveellisyys ja saavutettavuus. Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta elinympäristön koettu laatu on kuitenkin tärkeämpää, kuin sen objektiivisesti tulkittavat piirteet. Onko ympäristö ilmeeltään miellyttävä ja siisti? Tarjoaako se kaikille sopivaa yhteisöllisyyttä ja sosiaalista elämää? Koetaanko ympäristö turvalliseksi? Edistääkö kaupunkitila asukkaiden toimijuutta tekemisen ja osallistumisen kautta?
Elinympäristöjen koettua laatua voidaan tarkastella kaupunkitilan fyysisen ilmeen, toiminnallisen laadun, sosiaalisen ympäristön laadun sekä tunnelman. (Kyttä ym. 2024) Näistä kiinnostavimmat ja usein suunnittelussa paitsioon jäävät kriteerit liittyvät toiminnalliseen ja sosiaalisen ympäristön laatuun. Kuinka voimme suunnittelussa huomioida asuinalueiden sosiaalisen elämän ja tukea sen kehittymistä? Tähän kysymykseen vastataksemme, tulee meidän kääntää katseemme asukkaiden näkökulmaan: kuinka suunnittelukohde sijoittuu osaksi asukkaiden arkielämää.
Avainroolissa arkielämän tärkeiden paikkojen tunnistaminen
Asuinalueiden kehittämisessä keskitytään usein aluekeskuksiin ja niissä tapahtuvaan vuorovaikutukseen asukkaiden kanssa. On hyvä muistaa, että vaikka kaupunkielämä tapahtuu aukioilla, toreilla ja muissa keskeisissä paikoissa, ovat arkielämän paikat usein muualla. Sosiologi Margarethe Kusenbach esittää naapurustojen yhteisöllisyyttä tapahtuvan neljällä eri tasolla: mikromiljöissä, korttelitasolla, kävelyetäisyyden päässä olevan naapuruston tasolla ja erillisyhteisöjen kuten uskonnollisten yhteisöjen tai harrastusporukoiden tasolla. Näistä kaupunkisuunnittelu usein unohtaa mikromiljööt - siis esimerkiksi taloyhtiöiden pihapiirit – vaikka juuri niissä saattavat sijaita asukkaiden arkielämän kannalta merkittävimmät paikat ja kohtaamiset. Arkielämän tärkeiden paikkojen tunnistaminen olisikin esimerkiksi kaavoitustyössä tärkeää ja tässä voidaan käyttää apuna sosiaalisen infrastruktuurin laajennettua käsitystä.
Sosiaalisella infrastruktuurilla tarkoitetaan niitä julkisia ja yksityisiä rakennuksia, jotka ylläpitävät ja luovat ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita. Perinteisesti tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi kirjastot, kulttuuritilat ja puistot, mutta myös terveysasemat, koulut, päiväkodit ja nuorisotilat. Nämä paikat kyllä luovat sosiaalisen infrastruktuurin perustan, mutta eivät kata kaikkea sitä sosiaalisuutta, jota ihmiset arjessaan kokevat.
Laajassa sosiaalisen infrastruktuurin kartoituksessa tulisi huomiota kiinnittää myös mikromiljöiden tasolla sijaitseviin sosiaalisen infrastruktuurin paikkoihin: ihmiset kohtaavat toisiaan ja ovat vuorovaikutuksessa keskenään myös parkkipaikoilla, roskakatoksilla ja bussipysäkeillä. Sosiaaliseen infrastruktuuriin tulisikin tunnistaa kaikki ne kaupunki- ja arkielämän paikat, joissa ihmiset kohtaavat, ja jotka kiinnittävät heidän paikkaan ja luovat sille merkityksiä. Sosiaalista pääomaa puolestaan ovat ihmiset ja heidän muodostamansa verkostot sekä kaikki se, mitä naapurustoissa ja sosiaalisen infrastruktuurin paikoissa tehdään ja tuotetaan.
Sosiaalinen kestävyys edellyttää käyttäjälähtöisyyttä
Sosiaalisen infrastruktuurin ja pääoman kartoituksia on harvoin – jos koskaan – tarjolla kehityshankkeiden lähtötietoina. Niiden merkitys kuitenkin korostuu erityisesti ilmastokriisin äärellä. 2020-luku on ollut monenlaisten kriisien aikaa ja 2030-luvulle siirryttäessä voidaan olettaa esimerkiksi ilmastokriisin vaikutusten näkyvän selvemmin myös Suomen kaupunkiseuduilla. Se, kuinka näistä kriiseistä selviämme, liittyy vahvasti erilaisten yhteisöjen kriisinkestävyyteen ja haavoittuvuuden ehkäisyyn. Sen sijaan, että hajotamme olemassa olevia yhteisöjä esimerkiksi täydennysrakentamis- tai kaupunkiuudistushankkeiden kautta, tulisi kaupunkien keskittyä ylläpitämään ja tukemaan asuinalueiden olemassa olevia yhteisöjä ja verkostoja.
Kuinka siis voisimme paremmin tukea olemassa olevia yhteisöjä ja sosiaalista elämää alueita kehitettäessä? Oleellista olisi vähintään tunnistaa nämä suunnittelualueiltamme ja sen jälkeen nostaa yhteisöt aktiivisiksi tekijöiksi ja suunnittelun keskiöön. Laadullisilla menetelmillä, kuten havainnoinnilla, haastatteluilla ja paikan päälle jalkautumalla pääsemme käsiksi alueiden sosiaalisen elämän kerrostumiin. Muotoilusta tutuilla käyttäjälähtöisillä menetelmillä pystymme ottamaan asukkaat ja yhteisöt osaksi suunnitteluprosessia ja vahvistamaan heidän toimijuuttaan ja osallisuuden kokemustaan – siis edistämään sosiaalisen kestävyyden toteutumista.
Kirjoitus pohjautuu maisterintutkielmaani “Asukkaiden kokemukset purkavasta uusrakentamisesta – paikkakiintymys, osallisuus ja sosiaalinen kestävyys Meri-Rastilassa. Tutustu tutkielmaan.
Kirjoittaja Moona Tikka. Tikka työskentelee WSP:n Design Studiossa kaupunkimuotoilutiimin tiimipäällikkönä ja palvelumuotoilijana, keskittyen asukasosallisuuden edistämiseen. Hän on koulutukseltaan Filosofian maisteri (kaupunkitutkimus ja -suunnittelu) sekä palvelumuotoilija (Medianomi YAMK).
Lähteet:
Kusenbach, Margarethe (2008) A Hierarchy of Urban Communities: Observations on the
Nested Character of Place. City & Community 7(3), 225–249. https://doi.org/10.1111/j.1540-
6040.2008.00259.x
Kyttä, Marketta (2024) Paikkaan kiinnittyvät, sosiaalisesti kestävän elinympäristön indikaattorit. Teoksessa Vaattovaara, Mari; Jännes, Jussi & Posti, Mikko (toim.) Kohti kestävämpiä asuinalueita. Kaupunginosien ja kortteleiden kestävyysindikaattoreita. https://doi.org/10.31885/9789515183019
Shirazi, M. Reza & Keivani, Ramin (2019) Social sustainability doscourse: a critical revisit.
Teoksessa Shirazi, M.Reza & Keivani, Ramin (toim.) Urban Social Sustainability: theory, policy
and practice. (s. 1–26). Routledge.
