Rakennusalalla on totuttu mittaamaan laatua virheettömyydellä. Sileät pinnat, yhtenäisyys ja linjakkuus sekä ensiluokkaiset materiaalit ovat olleet mittareita, joita tekniset vaatimukset ja arkkitehtoniset käytännöt ovat vahvistaneet. Nämä laadun mittarit ovat muovanneet myös käsitystämme kauneudesta ja viihtyisyydestä sekä siitä, millaiset tilat ovat miellyttäviä ja koetaan arvokkaiksi. Olemme myös tottuneet päivittämään rakennusten pintoja sisustustrendien mukaan, jolloin jokin materiaali voi tuntua vanhentuneelta vain siksi, ettei se ole tällä hetkellä trendikäs.
Ympäristön kannalta ajattelutapamme on kestämätön. Rakentaminen aiheuttaa noin kolmanneksen Suomen kokonaispäästöistä ja kuluttaa lähes puolet käytetyistä luonnonvaroista. Uusien tonttien ottaminen käyttöön sekä raaka-aineiden jatkuva tarve tuottavat jätettä, kiihdyttävät luontokatoa ja heikentävät luonnon monimuotoisuutta.
Alalla tehdään jo ilahduttavan paljon ponnisteluja materiaalitehokkuuden eteen, jotta suoraan luonnosta otettavien raaka-aineiden käyttöä voidaan vähentää. Yksi keskeinen keino on käyttää jo kertaalleen valmistettuja materiaaleja. Jotta uudelleen käytettävien rakennusosien hyödyntäminen lyö todella läpi, tulee meidän rakennusalan kiertotalouteen liittyvän lainsäädäntöviidakon ja teknisten haasteiden lisäksi kyseenalaistaa oppimamme käsitys rakennusten estetiikasta.
Mikä rakennusalan kiertotaloutta jarruttaa?
Keskustelu kiertotaloudesta käy rakennusalalla vilkkaana ja muutaman viime vuoden aikana asenneilmasto kiertotaloutta kohtaan on muuttunut merkittävästi positiivisempaan suuntaan. EU:n vuonna 2025 voimaan tullut uusi rakennustuoteasetus (2024/3110) viitoittaa tietä myös rakennusosien uudelleenkäytölle ja tuotestandardien päivittämiselle. Tämä työ tulee siirtymäaikoineen viemään useita vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä, joten kiertotalouden edistämisen kannalta työn valmistumista ei voida jäädä odottamaan. On keksittävä muita keinoja vauhdittaa kehitystä.
Keinovalikoimaa meillä onneksi jo on. Rakennuspaikkakohtaisella varmentamisella tuotteiden kelpoisuus uudelleenkäyttöön voidaan kohdekohtaisesti todeta. Lisäksi, kun huolehditaan, ettei uudelleen käytettävä tuote muutu jätelain mukaan määriteltäväksi jätteeksi, voidaan kohdekohtaisesti päästä korkeaankin käyttöasteeseen uudelleen käytettävien rakennusosien osalta.
Samalla tämä on kolikon kääntöpuoli. Käytettyjen rakennusosien olennaisten teknisten vaatimusten varmentaminen, purkuprosessien suunnittelu ja jätestatukseen liittyvät koukerot tekevät uudelleenkäytöstä tällä hetkellä hankekohtaista pioneerityötä. Lisäksi puuttuu kattava markkinapaikka, josta voisi suoraan hankkia kierrätettyjä rakennusosia ja jonka tarjontaan suunnittelija voisi hankekohteisesti luottaa.
Paine muutoksen saamiselle kohdistuukin tällä hetkellä ennen kaikkea hankkeiden tilaajiin. Avainpelureita kiertotalouden edistämisessä ovat kiinteistönomistajat, kaupungit, kunnat ja rakennuttajat. Heidän tahtonsa määrittää, otetaanko kiertotalous tosissaan vai jäävätkö kokeilut yksittäisiksi piloteiksi. Ilman tilaajan vaatimusta suunnittelijoilla ja urakoitsijoilla ei tällä hetkellä ole resursseja eikä kannustimia tehdä kiertotaloudesta arkea.
Estetiikan ymmärrys edistää kiertotaloutta
Miltä rakennussuunnittelu näyttää, kun tekniset ja markkinapaikkojen puutteeseen liittyvät esteet on saatu taklattua? Onnistuaksemme kiertotaloustavoitteissa muutoksen täytyy tapahtua myös korviemme välissä.
Meidän täytyy yhdessä muuttaa käsitystämme siitä, mitä pidämme visuaalisesti onnistuneena ja esteettisesti hyväksyttävänä rakentamisena. Niin kauan kuin rakennuksen arvo mitataan täydellisellä virheettömyydellä ja yhtenäisyydellä, uudelleen käytetty ja elämää nähnyt rakennustuote tai -tarvike näyttäytyy kompromissina. Mutta jos alamme ymmärtää estetiikkaa laajemmin kuin kauneutena, tilanne muuttuu.
Ympäristöestetiikan mukaan esteettinen arvo ei synny vain siitä, miltä jokin näyttää, vaan siitä, millaisia kokemuksia, tunteita ja merkityksiä se herättää. Kauneus voi löytyä kulumasta, kolhusta, kerroksellisuudesta ja rosoisuudesta: aivan kuten luonnossa pidämme arvokkaana ja itsestään selvänä monimuotoisuutta ja sattumanvaraisuutta. Rakennuksiin sovellettuna tämä tarkoittaa sitä, että käytetyt materiaalit ovat myös esteettinen valinta: ne luovat tarinaa, resonoivat käyttäjän kokemuksen kanssa ja kytkevät meidät osaksi rakentamisen jatkumoa.
Teknisestä ratkaisusta yhteiseksi tarinaksi
Erityisesti peruskorjaushankkeissa rakennuksissa jätetään toisinaan tarkoituksella näkyviin palasia menneisyydestä: pätkä tiiliseinää tai alkuperäinen kattopalkki muistuttamaan kyseisen rakennuksen historiasta. Useimmiten nämä ovat kuitenkin harkittuja yksityiskohtia, jotka sulautetaan rakennukseen uuden ehdoilla. Tulos on eheä, mutta myös riskittömän neutraali.
Mitä jos haastaisimme tämän ajattelun? Entä jos rakennus voisi kertoa tarinan, joka ylittää yksittäisen kohteen historian ja avaa näkymän koko suomalaisen rakentamisen aikakausiin? Betonielementti 1980-luvun koulusta, kaide puretusta toimistotalosta tai tiili vanhasta tehdasrakennuksesta eivät olisi kompromisseja, vaan materiaalisia todisteita ajasta, arvoista ja elämästä.
Kiertotaloudesta puhutaan tällä hetkellä ensisijaisesti hiilijalanjäljen kautta. Se on tärkeä mittari ja vakuuttava argumentti sijoittajille, mutta se kaipaa rinnalleen rakennuksen käyttäjää. Esteettinen ulottuvuus voi tuoda kiertotalouteen aivan toisenlaisen voiman: se tekee näkyväksi sen, että rosoisuus ja kerroksellisuus eivät ole virheitä, vaan osa suurempaa tarinaa luonnonvarojen säästämisestä ja kulttuurisen jatkuvuuden rakentamisesta.
Muutos on mahdollinen. Vaatteiden kierrätys ja second hand -kulttuuri osoittavat, että vanha ei ole enää pakon sanelemaa, vaan trendikästä. Sama voi tapahtua rakentamisessa. Kun uudelleenkäytetty materiaali nähdään arvona, kiertotalous muuttuu teknisestä ratkaisusta tarinaksi, johon halutaan kuulua.
