Infrastruktuurista kaupunkitilaksi
Euroopassa on käynnissä laaja raitioteiden rakentamisen aalto. Perinteisesti ratikkahankkeita on tarkasteltu liikenteen näkökulmasta: tehokkuutena, kapasiteettina ja päästövähennyksinä. Uudet raitiotielinjat kuitenkin vaikuttavat merkittävästi kokonaisiin kaupunkialueisiin, eikä niitä siten voi suunnitella pelkkinä infrahankkeina. Infrahankkeen kehittämisessä kaupunkitilahankkeeksi raidelinja 13 on malliesimerkki.
EU:n ennallistamisasetus linjaa kaupunkiluonnon parantamisesta ja lisäämisestä. Kaupungeille tämä tarkoittaa linjausten tekoa siitä, miten tavoitteissa onnistutaan konkreettisesti vuodesta 2030 eteenpäin. Helsingin raitiolinjan 13 suunnittelussa tavoite huomioitiin kiinnostavana lähtökohtana jo nyt. Kaupunkiluonnon näkökulmien lisäksi ydinajatuksena oli rakentaa raitiotie osaksi sitä ympäröiviä kaupunki- ja puistotiloja sekä luoda viihtyisiä, kestäviä, kiinnostavia reittejä kävelijöille ja pyöräilijöille.
Ajattelutavan muutos huomattiin. Hanke palkittiin Vuoden ympäristörakenne 2025 -palkinnolla, joka on tyypillisesti myönnetty puistoille. Valintaperusteissa nostettiin esiin hankkeen kunnianhimoisuus ja infrarakentamisen suunnan muutos. Hanke on esimerkki monimuotoisesti kaupunkiluontoa ja -ilmastoa parantavasta kaupunkisuunnittelusta.
Kestävyystavoite näkyy konkreettisina tuloksina
Onnistumisen keskiössä oli yhteistyö. Kaupunkitila-, viher- ja valaistussuunnittelu tehtiin alusta alkaen yhtenä kokonaisuutena. Ekologiset, toiminnalliset ja kokemukselliset tavoitteet tukivat toisiaan, eikä niitä optimoitu erikseen.
Projekti toteutettiin allianssina. Tilaajat, suunnittelijat ja urakoitsijat toimivat yhtenä tiiminä. Projektille asetetut kunnianhimoiset tavoitteet konkretisoitiin yhdessä suunnittelun ja rakentamisen ratkaisuiksi. Konkreettisuus näkyi muun muassa mittaroinnin työkalujen kehittämisenä ja tahtona toteuttaa tavoitteet korkeatasoisesti.
Tulokset ovat selkeitä. Hankkeessa saavutettiin muun muassa 87 prosentin materiaalien uudelleenkäyttö- tai kierrätysaste, ja työmaalla siirryttiin laajasti uusiutuviin polttoaineisiin, mikä vähensi polttoainepäästöjä jopa 97 prosenttia.
Kaupunkiluontoa olemassa olevaa hyödyntäen
Yksi keskeisimmistä suunnitteluperiaatteista oli olemassa olevan luonnon huomioiminen ja täydentäminen. Biologi kartoitti alueella jo olevat habitaatit ja antoi suunnitteluun ohjeet niiden rikastamiseksi ja elinolojen parantamiseksi. Katualueille istutettiin ja kylvettiin lajistoa, jota löytyy lähiluonnosta.
Uusi innovaatio oli säilyttää ja käyttää uudelleen tienvarsien joutomaiden kasvillisuus, ruderaatti. Se on spontaanisti kehittyvää, kestävää ja usein ekologisesti arvokasta kasvillisuutta, sillä se tarjoaa elinympäristöjä useille linnuille ja hyönteisille. Se on sopeutunut paahteeseen, kuivuuteen ja vaikeisiin olosuhteisiin – juuri niihin, joita katualueilla tyypillisesti on. Ratkaisua täydennettiin luonnon monimuotoisuutta lisäävillä lahopuusommitelmilla.
Luonnon monimuotoisuuden huomiointi suunnittelussa lisää myös katuympäristön elämyksellisyyttä tuoden kiinnostavaa katsottavaa jokaiseen vuodenaikaan. Lisäksi erilaisilla luontopohjaisilla ratkaisuilla sopeudutaan ilmastonmuutokseen hallitsemalla hulevesiä ja viilentämällä kaupunkitilaa.
Tilanjako mahdollistaa muutoksen
Keskeinen muutos syntyi katutilan toimintojen suunnittelusta yhdessä monialaisesti. Esimerkiksi Hermannin rantatiellä katuvihreän pinta-ala kasvoi 8 prosentista 24 prosenttiin, mikä vaikutti suoraan sekä kaupunkikuvaan että ilmastokestävyyteen. Kaupunkivihreä on monimuotoista ja –lajista, ja puut on sommiteltu ryhmiin lähelle kulkijaa. Näin luodaan leveillekin kaduille ihmisen mittakaavaa ja lisätään turvallisuutta ja viihtyisyyttä.
Viherrakenne ei ole pelkkä visuaalinen elementti, vaan toiminnallista infrastruktuuria. Se esimerkiksi hallitsee hulevesiä, tukee kaupunkilaisten hyvinvointia luonnon monimuotoisuutta lisäämällä ja säätelee pienilmastoa. Vaikutukset ovat mitattavissa: kasvillisuusalue on kesäpäivänä noin 10 astetta viileämpi kuin asfaltti. Myös pienemmän mittakaavan ratkaisut, kuten pysäkkien viherkatot, alentavat hellepäivinä katoksen alla olevaa lämpötilaa useilla asteilla.
Valaistus osana kaupunkikokemusta
Pohjoisessa suunnittelussa korostuu pimeän ajan laatu. Valaistuksessa kehitettiin turvallisen pimeyden periaate, jossa valo kohdistetaan tarkasti ja sen haitalliset vaikutukset minimoidaan. Valo pidettiin poissa asuntojen ikkunoista.
Valo ohjaa liikkumista, tukee turvallisuuden tunnetta ja vahvistaa paikan identiteettiä. Samalla vältetään ylivalaistusta, häikäisyä ja valosaastetta. Ekologinen näkökulma oli keskeinen: keinovalaistus suunniteltiin siten, että sen vaikutus luontoon jää mahdollisimman vähäiseksi.
Valaistus vaikutti koko projektin elinkaaren ajan. Rakentamisen aikaan työmaata ympäröivien katuosuuksien valaistus suunniteltiin huolellisesti, jotta ympäristö pysyy turvallisena ja selkeänä muuttuvissa tilanteissa. Työmaille tehtiin myös ohjeistus valaistuksen periaatteista, jotta työalueelta katutilaan tulevaa häikäisyä vältettäisiin.
Käyttäjäkokemus lopullisena mittarina
Lopulta hankkeen onnistuminen näkyy käyttäjäkokemuksessa ja positiivissa huomiossa, jota hanke on saanut medioissa, Helsingin päättäjiltä ja kansainvälisissä alan keskusteluissa. Alun perin kriittiset asukkaat ovat kokeneet lopputuloksen myönteisesti. Nämä ovat keskeisiä tuloksia siitä, että infrastruktuuri tuottaa arvoa ihmisille.
Raitiotielinja 13 osoittaa, että pelkän liikenteen näkökulman huomioinnin lisäksi ratikkahankkeet voivat vahvistaa luonnon monimuotoisuutta ja lisätä kaupunkiympäristön laatua.
Kun suunnittelu yhdistää ekologisen ajattelun, ihmisen mittakaavan ja aidon yhteistyön, rakennetaan elävää kaupunkia.
Annukka Larsen, valaistussuunnittelija
Olivia Mahlio, maisema-arkkitehti
Pia Salmi, kaupunkimuotoilujohtaja
Artikkeli perustuu kirjoittajien esitykseen IFME 2026 -seminaarissa kesäkuussa 2026.
